Yhteiskunta

1600-luvun Suomessa suurin osa sai elantonsa maataloudesta. Länsi-Suomessa viljeltiin kylän yhteisiä peltoja, joissa jokaisella talolla oli oma osuutensa eli sarkansa. Jonkin verran talot raivasivat myös kylän yhteisiä metsiä kaskeksi tai antoivat tilattomien kyläläisten raivata itselleen pienen peltotilkun. Kaskiviljelyssä puut kaadetaan ja poltetaan hedelmällisen tuhkan saamiseksi. Kaski ei tuota montaa vuotta, jolloin sitä on raivattava lisää.

Peltoviljelyn lisäksi metsästys ja kalastus olivat tärkeitä toimeentulon kannalta. Kotieläimiäkin pidettiin, ja erityisesti lehmistä saatava voi oli arvokasta. Sitä myytiin Satakunnasta kaupunkeihin, esimerkiksi Turkuun, Raumalle ja Poriin. Kaupankäynti maaseudulla talonpoikien kesken oli lähtökohtaisesti kielletty, mutta kaikenlaista vaihtokauppaa harjoitettiin yleisesti. Lisäksi kestikievarille voitiin myydä tuotteita ilman tullia tai veroja. 

Maaseudulla asui monenlaista väkeä. Talonpojat olivat viljelijöitä, jotka omistivat itse maansa ja maksoivat kruunulle sen tuotosta veroja. Osa maatiloista oli lampuotitiloja, eli aatelisille lahjoitettuja maatiloja. Lampuodit eivät maksaneet kruununveroja, mutta he maksoivat vuokraa aateliskartanolle. Maaseudulla asui tietysti myös valtava määrä maata omistamatonta eli tilatonta väestöä: piikoja, renkejä, itsellisiä/irtolaisia (=ei vuosipalveluspaikkaa) ja loisia (=työkyvyttömiä aikuisia). Töihin kykenevät aikuiset miehet, jotka eivät itse viljelleet maata tai saaneet vuosipalkkaa renkinä, otettiin mielellään sotaväkeen, sillä jokaisen kylän piti toimittaa tietty määrä sotilaita kruunulle. 

Talonpojat eivät olleet sosiaaliselta asemaltaan yhtenäinen joukko, vaan maataomistaviin viljelijöihin kuului niin vuodesta toiseen kitkuttavia kuin hyvin toimeentulevia. Lisätienestejä voitiin saada viemällä maataloustuotteita tai käsitöitä myytäväksi kaupunkiin. Tilan kokoa oli mahdollista kasvattaa ostamalla köyhtyneitä tiloja tai ottamalla autiotaloja uudelleenviljelyyn. Suurtilat saattoivat tavoitella verovapautta varustamalla ratsumiehen kuninkaan sotaväkeen. Varsinaiseen aatelistoon tällaisen rusthollin tai ratsutilan isäntä ei enää 1600-luvulla päässyt, mutta asema toi etuja sekä kruunun silmissä että paikallisyhteisössä. 

Maata omistava isäntä sai myös virallista valtaa paikallistasolla. Talonpoikien keskuudesta valittiin alin virkamies, nimismies, jonka tehtävänä oli toimia linkkinä pitäjäläisten ja kruunun välillä. Nimismies auttoi käräjien ja sotilasvärväyksen järjestämisessä, kantoi rikoksia oikeuteen ja hoiti kruunun asioita paikallistasolla. Nimismies oli siis sekä virkamies että paikallisyhteisön jäsen, eikä tehtävään palkattu ulkopuolinen, kuten 1600-luvun lopun jälkeen oli tapana. Nimismiehen virka periytyi usein isältä pojalle, ja monia varakkaita nimismiessukuja ja -taloja tunnetaan Satakunnasta useita. 

Muut saman käräjäpitäjän isännät toimivat usein oikeusistunnoissa lautamiehinä eli oikeuden maallikkoavustajina. He tutkivat tapauksia, todistivat niissä ja kertoivat paikallisista oloista. Lautamiehille saatettiin antaa myös muita hallinnollisia ja avustavia tehtäviä. Nimismies tai joku lautamiehistä piti usein myös kestikievaria, joka oli kylässä ainoa paikka, jossa sai laillisesti myydä alkoholia. Kestikievareilla oli myös postin kuljetukseen ja matkalaisten kyyditykseen liittyviä tehtäviä.

1600-luvulla talonpoikien verotaakka yleisesti ottaen kasvoi, vaikka 1660-luvun jälkeen sotaa ei Suomen alueella enää muutamaan vuosikymmeneen käyty. Verovapaus ratsupalveluksen myötä houkutti monia ja saattoi jopa tulla halvemmaksi, jos sotilas ja hevonen pysyivät elossa. Yksittäisen talonpojan verotaakkaa kasvattivat myös kruunun tekemät lahjoitukset aatelisille, jolloin osa kruununtalonpojista siirtyi aatelin alaisuuteen eli lampuodeiksi. Tällöin sama verotaakka jakautui entistä harvempien verotalonpoikien niskoille. 

Monilla oli vaikeuksia selviytyä veroistaan. Jos tilan verot jäivät maksamatta kolmen vuoden ajan, se julistettiin autioksi eli veronmaksukyvyttömäksi. Autio ei ajan kielenkäytössä siis välttämättä tarkoittanut asumatonta, vaan vanha isäntäperhe saattoi edelleen asua tilallaan. Sillä ei kuitenkaan ollut enää laillista asemaa ennen kuin verorästit maksettiin, ja kruunu saattoi antaa tilan jonkun paremman viljelijän haltuun. 

Pidempään autiona olleet tilat olivat monesti myös asumattomia, ja niitä saatettiin ottaa viljelyyn vielä vuosikymmentenkin jälkeen. Kuka tahansa saattoi ilmoittaa käräjillä halustaan ottaa autiotila viljelyyn, ja kolmen kuulutuksen jälkeen tila siirtyi uudelle omistajalle, jos lautamiehistö katsoi hänet kyvykkääksi viljelemään tilaa. Lautamiehistö myös myönsi uudisviljelijälle verovapaita vuosia niin monta kuin katsoivat tarvittavan siihen, että tila saadaan uudelleen tuottavaksi.

1600-luvulla, kuten esiteollisena aikana yleensä, lapsikuolleisuus oli suurta. On arvioitu, että jopa noin puolet lapsista kuoli alle kahden vuoden ikäisenä. Tämänkin jälkeen erilaiset kulkutaudit, katovuodet, onnettomuudet ja sota aiheuttivat sen, että kuolema oli eri tavalla läsnä kuin nykyään. Jos näistä kaikista selvisi, saattoi menneisyyden ihminenkin elää 70-80-vuotiaaksi. Yleensä talonpojat jäivät “eläkkeelle” 50-60-vuotiaina, eli siirsivät tilan omistajuuden seuraavalle sukupolvelle ja tekivät sopimuksen loppuelämän elatuksesta eli syytingistä. Monella työnteko jatkui hautaan asti, mutta tehtäviä sopeutettiin kykyjen ja jaksamisen mukaan. 

 

Talonpoikaisperheet

Oletus oli, että vanhin poika perii tilan, mutta isäntä saattoi päättää muunkinlaisesta järjestelystä. Tila voitiin antaa jollekin nuoremmalle pojalle, ottolapselle tai tyttären puolisolle. Lain kannalta oleellisinta oli, että kaikki perilliset saivat heille kuuluvan osuuden perinnöstä. Yleensä tila annettiin kokonaisena yhdelle lapselle, ja muut saivat oman osuutensa eläiminä, maataloustuotteina, irtaimistona tai jopa rahana. Sisar peri puolet veljiensä osuudesta. 

Koska tilanhoito jäi yleensä vanhimman pojan tai ainakin yhden perillisen osaksi, muiden lasten oli keksittävä muuta toimeentuloa. Varakas talo saattoi lähettää nuoremman pojan kaupunkiin, jotta hän voisi ryhtyä porvarin, eli kauppiaan tai käsityöläisen, kisälliksi, ja näin oppia itselleen ammatin. Kaupungin kouluissa saattoi lukea itsensä myös papiksi tai tuomariksi. Monen papin, lainlukijan ja porvarin juuret olivatkin 1600-luvulla varakkaissa talonpoikaissuvuissa.

Talonpoikaisperheeseen kuului Länsi-Suomessa virallisesti isäntäpari eli aviopari, isännän iäkkäät vanhemmat ja pariskunnan joko yhteiset tai edellisistä avioliitoista syntyneet lapset. Näiden lisäksi, ja monesti väestökirjanpidon ulkopuolella, perheessä saattoi asua isäntäparin naimattomia sisaruksia, erilaisia tätejä ja setiä, tai muita sukulaisia. Etenkin isommilla tiloilla heille voitiin rakentaa omia tupia tai mökkejä tilan maille. 

1600-luvulla oletus oli, että jokainen avioituisi, sillä naimaton oli monessa mielessä myös turvaton. Vasta naimisiin mentyään ihminen nousi yhteisön silmissä täysvaltaiseksi aikuiseksi: ei ole sattumaa, että naimattomista aikuisista puhutaan vanhoinapoikina ja -piikoina (=naimaton tyttö). Maatilan tehokas viljely vaati kahta aikuista, joiden työtehtävät oli selkeästi jaettu. Naiset vastasivat yleensä tekstiilitöistä, ruoan ja juomien valmistuksesta sekä eläinten ja lasten hoidosta, mutta poikkeustilanteessa, etenkin miesten lähdettyä sotaan, myös maanviljely, kaupankäynti, metsästys ja kalastus jäivät naisten kontolle. Monet 1600-luvun kotitaloudet olivat varallisuudesta ja säätyasemasta huolimatta riippuvaisia kaikkien työkykyisten osallistumisesta. Tällöin myös ydinperhemallin ulkopuolelle jäävät henkilöt ja vajaatyökykyiset olivat tärkeä osa käytännön tilanhoitoa.

 

Muu väestö

Maaseudulla asui myös paljon väkeä, joka ei kuulunut maata omistavaan sukuun. Kruunun vaatimus oli, että tällaiset henkilöt pestautuivat jonkun palvelukseen, eli piiaksi tai rengiksi. Jos vuosipalveluspaikkaa ei ollut, henkilöä nimitettiin väestökirjanpidossa itselliseksi tai irtolaiseksi. Itselliset hankkivat toimeentulonsa maanviljelyn kausitöistä, myymällä olutta ja paloviinaa joko laillisesti tai laittomasti, tekemällä käsitöitä, tai rikollisin keinoin. 

Monesti talonpoikaisperheiden jäsenet, jotka eivät perineet tilaa, mutta asuvat sen liepeillä, merkittiin väestökirjanpidossa itsellisiksi tai irtolaisiksi. Käytännössä tilan mailla asuvat sukulaiset saattoivat olla välttämätön osa tilaa viljelevän perheen elämää. Itselliset saattoivat mennä naimisiin ja perustaa perheen omaan mökkiinsä. Osa heistä saattoi myös nousta talonpojiksi ottamalla autiotilan viljelyynsä tai harvinaisemmissa tapauksissa raivaamalla kokonaan uuden tilan. Yksi mahdollisuus omaan maatilaan oli aatelismaiden vuokraviljelijäksi eli lampuodiksi ryhtyminen.

Työkyvyttömiä nimitettiin väestökirjanpidossa loisiksi, sillä he asuivat toisten nurkissa eivätkä kyenneet ottamaan vastaan vuosipalveluspalkkaa. Työkyvyttömien hoiva ja toimeentulo riippui paljon henkilökohtaisista suhteista: joku saattoi elää sukulaisten luona suvun kunnioitettuna jäsenenä, kun taas toiset joutuivat turvautumaan kerjäämiseen tai rikollisuuteen henkensä pitimiksi. 

Aikuisella miehellä, joka ei itse viljellyt maata tai työskennellyt renkinä, oli vaihtoehtona myös ryhtyä sotilaaksi. 1660-luvulla maatilat oli jaettu ruotuihin, joista jokaisesta otettiin yksi mies sotilaaksi. Tällöin sotamiehen pesti lankesi noin joka kymmenennelle miehelle. Sotilaaksi pyrittiin valitsemaan joku, jonka poissaolo ei vaarantaisi tilojen veronmaksukykyä. Ensin sotaan lähetettiin itselliset ja irtolaiset, sen jälkeen rengit ja vasta viime kädessä tilojen nuoremmat pojat. Ruodut saattoivat maksaa yhdelle tilalle korvauksia siitä, että heistä joku suostui lähtemään sotaan, tai ruodun sotilaaksi palkattiin joku ulkopuolinen. Tällainen järjestelmä myös vakinaistettiin 1680-luvulla, jolloin ruodun tehtäväksi tuli ylläpitää kruunun sotilasta. 

Ruotujärjestelmällä ylläpidettiin jalkaväkeä. Ratsuväki saatiin varakkailta ratsutiloilta eli rustholleilta, jotka verovapauden vastineeksi varustivat ratsumiehen. Ratsumiehen paikka saattoi olla auki, jos joku kylän isännistä pyrki rusthollariksi, tai rusthollari oli menettänyt aiemman ratsumiehensä.