Maailmankuva

1600-luku oli luterilaisen puhdasoppisuuden kultakautta Ruotsissa. Kansan keskuudessa viralliseen luterilaiseen oppiin sekoittui kuitenkin sekä esikristillisiä että keskiaikaisia, katolisia perinteitä. Aina uutta ja vanhaa uskoa ei nähty keskenään ristiriitaisena. Monet maalaiset pitivät itseään kristittyinä silloinkin kun kirkolliset auktoriteetit syyttivät heitä taikauskosta tai noituudesta, olivathan he loitsunsa osana lausuneet Isä meidän -rukousta tai vieneet kiitoslahjan kirkon alttarille. Vastakkainasettelun sijaan kristillisyyden voi nähdä janana, jonka toisessa päässä on virallinen oppi ja toisessa kansanomainen usko, johon liittyi paljon muitakin perinteitä.

Kirkossa käyminen oli 1600-luvulla tärkeä osa uskonnonharjoitusta ja ystävien sekä sukulaisten tapaamista. Vähemmän innokkaiden luterilaistenkin oletettiin käyvän ehtoollisella edes kerran vuodessa. Vaikka kaikki eivät tätä suositusta noudattaneet, on aikakaudelta kuvauksia myös ahtaista kirkoista sekä kansan vaatimuksista rakentaa lisää kirkkoja tai erottaa kelvottomia pappeja. Kirkko koettiin tärkeäksi ja tarpeelliseksi ja sen toiminnan turvaaminen välttämättömäksi.

Jumalaan olikin syytä turvata: varallisuudesta riippumatta vuoden tulo oli aina arvaamatonta, ja tulevaisuus oli joka tapauksessa korkeammassa kädessä. Koettelemukset, kuten nälänhätä, sodat ja onnettomuudet, nähtiin 1600-luvulla kollektiivisina rangaistuksina, joilla Jumala rankaisi koko yhteisöä sen yhdenkin jäsenen synneistä. Luterilainen puhdasoppisuus entisestään korosti Jumalan vanhatestamentillista luonnetta rankaisijana. Kollektiivisen rangaistuksen pelossa kunniallinen ja kristillinen elämä oli ainakin valtaapitävien mielessä koko yhteisön vastuulla, ja vääriin tekoihin sekä syntiseen elämään puuttumisen nähtiin periaatteessa olevan jokaisen kristityn velvollisuus. 

Julkisuuden vaatimus edesauttoi myös rikosepäilyjen julkista käsittelyä käräjillä: jos tekoja piiloteltiin ja synti sai rehottaa yhteisössä kenenkään puuttumatta siihen, saattoi Jumala lähettää rangaistuksen koko kylän, pitäjän, tai jopa valtakunnan ylle. Salailu ja piilottelu oli aikalaisten mielestä lähtökohtaisesti epäilyttävää tai vaarallista: mitä salattavaa kunniallisella ihmisellä voisi olla? Käytännössä asioita saattoi toki muistaa huonosti tai pitää merkityksettöminä ilman, että niihin liittyi aktiivista salailua.

1600-luvun suomalaisessa kansanuskossa ajateltiin onnen olevan rajallista. Sitä oli kullekin annettu tarpeen mukaan Jumalan suuremman suunnitelman perusteella. Koska onnea ajateltiin olevan maailmassa vain tietty määrä, sitä piti varjella erilaisin taioin ja rituaalein. Onnea saattoi yrittää varastaa noituudella, ja rajallisuuden vuoksi yhden saama onni oli toiselta pois. Tästä syystä onneaan ei saanut julistaa tai levittää – kell’ onni on, se onnen kätkeköön –, jottei kehuskelullaan herättäisi varkaiden ja muiden moraalittomien ihmisten huomiota, tai syyllistyisi ylpeyden syntiin. Toisaalta onni myös suosi rohkeaa, eikä kukaan voinut ennalta tietää, millaisen kohtalon Jumala oli itse kullekin varannut, hyvässä ja pahassa.

Valta ja asema

1600-luvun maalaisyhteisössä oli oma sosiaalinen hierarkiansa. Aateli oli kuninkaan edustajana tietysti tavallisen talonpojan yläpuolella, mutta aivan mitä tahansa heiltäkään ei siedetty. Talonpojat valittivat sekä käräjillä että suoraan kuninkaalle aatelin epäreiluudesta ja mielivaltaisuudesta, ja joskus nämä valitukset menivät läpikin. Myöskään pappi ei ollut automaattisesti maalaisväestön yläpuolella. Koska papin elanto rahoitettiin paikallisilta kerätyillä veroilla, olivat etenkin isännät sitä mieltä, että tämän vastineeksi papin on huolehdittava heidän hengellisistä ja sielullisista tarpeistaan. Paikallisyhteisö näki papin palvelijanaan ja edustajanaan siitä huolimatta, että kirkon hallinnossa alettiin korostaa papin asemaa tavallisen rahvaan yläpuolella. Virallisen opin mukaan papin tuli olla seurakuntansa paimen ja esimerkki, ei paikallisisäntien seremonia-automaatti. Pappien kansanomaisuus häiritsi tuomiokapitulia ajoittain. Toisaalta, jos pappi ajautui vastahankaan seurakuntalaistensa kanssa, ei papin uskottavuutta ja asemaa ollut helppo palauttaa, joten tietynlainen kansanomaisuus ja hyvät suhteet seurakuntalaisiin kannatti säilyttää.

1600-luvun yhteiskunnassa valtaa toi ensisijaisesti maaomaisuus. Se oli varallisuuden perusta ja sen turva. Maata omistamalla ja sitä joko itse viljelemällä tai vuokraamalla oli mahdollista kartuttaa omaisuutta, vaihtaa sitä muihin tuotteisiin, ostaa lisää maata tai muita sijoituksia ja näin rikastua entisestään. Asema omaisuuden haltijana ja kotitalouden päänä toi myös sosiaalista vaikutusvaltaa sukupuolesta riippumatta. Ikää ja sen tuomaa kokemusta arvostettiin myös. 

Mies oli lähtökohtaisesti naisen yläpuolella. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että kaikki miehet olisivat kaikkien naisten yläpuolella. Naisella oli valtaa poikiinsa myös näiden aikuistuttua, ja emännän alaisuudessa toimivat niin talon rengit kuin sotilaatkin. Avioliitto ja sitä usein seurannut vanhemmuus toivat arvostusta niin miehelle kuin naiselle. 

Suulliseen viestintään ja henkilökohtaisiin suhteisiin perustuvassa kulttuurissa maine ja kunnia olivat kaikki kaikessa. Hyvä maine ja kunniallisuus olivat köyhänkin turvana. 

Isännän kunnia seurasi hänen auktoriteettiaan. Hänellä oli valta johtaa sekä edustaa perhettään ja palveluskuntaansa. Myös isällinen kuritus kuului tähän, mutta liiallinen tai tarpeeton väkivalta ei. Kunniallinen mies johti alaisiaan ja oli kuuliainen ylemmilleen. Hän teki työnsä, täytti velvollisuutensa, huolehti perheestään, oli luotettava ja piti sanansa. Nämä olivat tärkeitä tekijöitä myös sotilaiden, palkollisten ja nuorten miesten kunniakäsityksessä.

Kunniaa puolustettiin tarvittaessa väkivalloin. Kunniallinen mies ei antanut häneen kohdistetun uhkauksen tai solvauksen mennä ohi, vaan väkivaltainen reaktio kertoi siitä, että lausuttuja sanoja ei hyväksytty. 1600-luvun tappelut liittyvätkin usein kunnianloukkauksiin: toinen kyseenalaistaa toisen kunniallisuuden, johon tämä vastaa lyönnillä. Monesti koko tapahtumaketjua sekä toisen perusteita kunniallisuuden kyseenalaistamiselle käsiteltiin oikeuden edessä.

Naisen kunnia taas oli monin tavoin sidottu seksuaalisuuteen. Kunniallinen nainen oli passiivinen ja alistuvainen, ja ehdottoman uskollinen miehelleen ja perheelleen. Asema vaimona ja emäntänä toi myös naiselle valtaa ja mahdollisuuden johtaa kotitaloutta, tai ainakin osaa siitä. Nainen menetti maineensa ja kunniansa ensisijaisesti siveettömän käytöksen myötä, vaikka pelkkä esiaviollinen seksi tai avioton lapsi ei aina tarkoittanut kunnian menettämistä paikallisyhteisön silmissä. Jos seurustelu oli tapahtunut sosiaalisesti hyväksytyllä tavalla ja sopivien ihmisten välillä, siitä voitiin myös kunniallisesti irtautua. Lukuisat suhteet, seksuaalinen aktiivisuus, suhde naimisissa olevaan mieheen tai aviorikos taas olivat paikallisyhteisön silmissä tuomittavia, ja saattoivat naisen huonoon maineeseen sekä oikeuden tuomiolle. 

Aviottoman lapsen synnyttäminen oli 1600-luvulla rikos, josta määrättiin sakkoja sekä kirkollinen häpeärangaistus. Jos äiti ja isäehdokas olivat naimattomia, oli rikosnimikkeenä salavuoteus, josta tuomittiin kohtuullisen pieneen sakkoon. Jos suhteen toinen osapuoli oli naimisissa, oli kyseessä jo vakavampi rikos, huoruus. Yleensä kyse oli naimisissa olevan miehen ja naimattoman naisen suhteesta, josta molempia rangaistiin. Huoruustapauksissa saattoi lain mukaan tuomita myös kuolemaan, mutta käytännössä kuolemantuomio muutettin hovioikeudessa raskaiksi sakoiksi, ja myös petetyn aviopuolison näkemyksellä oli merkitystä oikeuden tuomion kannalta. Jos taas aviorikoksen molemmat osapuolet olivat naimisissa, oli kyseessä kaksinkertainen huoruus, ja kuolemantuomiolta oli vaikea välttyä.