Mikä ei ole oikeus ja kohtuus, se ei saata olla lakikaan.
[…]
Kaikkea lakia on älyllä käytettävä, sillä suurin oikeus on suurin vääryys, ja oikeudessa pitää olla armo mukana.
Olaus Petrin tuomarinohjeet, 1500-luvun alku.
Oikeusjärjestelmä
Kruunun jakama oikeus perustui keskiaikaisiin lakeihin, joita täydennettiin asetuksilla. Kaarle IX vahvisti vuonna 1608 Ruotsin maanlaiksi kuningas Kristofferin lain vuodelta 1442. Samalla myös vanhatestamentillinen Mooseksen laki otettiin virallisesti käyttöön maanlain rinnalla. Maaseudulla ja kaupungissa noudatettiin eri lakia, mikä entisestään korosti eroa näiden kahden välillä. Kaupungeissa oli käytössä vuonna 1350 annettu Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki, kunnes vuoden 1734 laki yhdisti maan- ja kaupunginlait.
Myös maaseudun ja kaupungin oikeusistuimet poikkesivat toisistaan. 1600-luvulla kaupungeissa jaettiin oikeutta huomattavasti maaseutua useammin, jopa viikoittain, kun kämnerinoikeus ja raastuvanoikeus pitivät istuntojaan. Maaseudulla taas kihlakunnankäräjiä istuttiin vain kolme kertaa vuodessa: talvella, kesällä ja syksyllä. Näiden lisäksi voitiin istua ylimääräisiä käräjiä, jos viranomaisten tietoon tuli erityisen raskaita rikoksia. Alioikeuksien tuomioista sai valittaa hovioikeuteen, joka myös vahvisti raskaimmat tuomiot.
Maaseudun ja kaupunkien alioikeuksien lisäksi esimerkiksi ruukkiyhteisöillä, kaivoskaupungeilla ja sotaväellä oli omat erityistuomioistuimensa. Myös kirkolla oli oma oikeusjärjestelmänsä, joka rankaisi seurakuntalaisia kirkollisista rikkomuksista ja hoiti papistoon liittyvät rikosepäilyt. Kirkollinen oikeusjärjestelmä kuitenkin yhdistettiin maalliseen vuonna 1665.
Kihlakunnankäräjät
Ruotsin valtakunnan alue oli 1600-luvulla jaettu kihlakuntiin, jotka noudattelivat suurin piirtein lääninrajoja. Kihlakunta oli jaettu edelleen käräjäpitäjiin, jotka taas olivat monesti yhteneviä hallintopitäjien tai seurakuntien kanssa. Käräjäpitäjään kuului monesti useampia kyliä.
Jokaisessa kihlakunnassa oli tuomari, joka kiersi alueensa kolme kertaa vuodessa ja piti käräjiä jokaisessa käräjäpitäjässä (talvikäräjät vuoden alussa, kesäkäräjät kesällä ja vuoden lopulla syyskäräjät). 1660-luvulla tuomari ei välttämättä itse istunut käräjiä, vaan palkkasi tilalleen lainlukijan. Vasta 1680-luvulla aatelismaiden reduktion eli kruunulle palautuksen myötä kihlakunnantuomarin virkaa piti alkaa hoitaa henkilökohtaisesti ja hankkia sitä varten lainopillinen pätevyys.
Kirjuri kirjasi käräjistä pöytäkirjan eli tuomiokirjan, ja kylän nimismies, yleensä rikkaan talon isäntä, auttoi käytännön järjestelyissä. Kihlakunnankäräjillä käsiteltiin yleisesti sekä riita- että rikosasioita ja luettiin julkisia kuulutuksia ja tiedonantoja. Riita- ja rikosasiat käsiteltiin yleensä sen pitäjän alueella, missä rikoskin oli tapahtunut, tai missä saatiin eniten asianosaisia paikalle.
Paikallisyhteisön ulkopuolisella kihlakunnantuomarilla tai lainlukijalla oli apunaan 12 lautamiestä, jotka olivat paikallisia, kunniallisiksi tiedettyjä isäntiä. Oikeutta istuttiin harvoin täysmääräisenä, sillä osa lautamiehistä saattoi olla sairaana tai jättää tulematta paikalle. Peliä varten ja hahmojen keskinäisten suhteiden takia lautamiehistön minimimäärää on vähennetty. Lautamiesten tehtävä oli kertoa tuomarille paikallisista oloista ja käytännöistä sekä pitäjän asukkaiden elämästä ja maineesta. Lautamiehet yleensä tutkivat uhrin tai ruumiin vammat ja todistivat niistä oikeudessa. He suorittivat myös hyvin alkeellista rikospaikkatutkintaa.
Kihlakunnankäräjissä näkyi pitkään oikeusistuimen tausta paikalisyhteisön omana itsehallinto- ja oikeudenkäyttövälineenä. Satojen vuosien ajan yhteisö oli kokoontunut käräjille ratkomaan ristiriitatilanteita ja päättämään yhteisistä asioista. Vielä keskiajan oikeuskäytännössä sovittelulla ja sopimisella oli suuri rooli. 1500-luvulla vahvistuva kruunu alkoi ottaa perinteisiä käräjiä hallintaansa, mutta ratkaisevaa oli hovioikeuksien perustaminen 1600-luvun alussa. Turun hovioikeus perustettiin vuonna 1623, minkä jälkeen kaikista Suomen alueen kihlakunnankäräjistä oli lähetettävä pöytäkirja hovioikeuden tarkistettavaksi.
Hovioikeus valvoi yhtenäistä oikeudenkäyttöä koko maassa ja vahvisti vakavien rikosten tuomiot. Tuomiokirjaan oli kirjattava tarkemmin ylös oikeusistunnon kulku ja oikeuden päätökseen vaikuttaneet seikat, kun aiemmin oikeuspöytäkirjat olivat lähinnä sakkoluetteloita kirjanpitoa varten. Tästä syntyi kansainvälisestikin kattava ja ainutlaatuinen kuvaileva aineisto, johon on tallentunut paljon tietoa maaseutuyhteisön elämästä. Hovioikeuden perustaminen myös edesauttoi tuomiokirjojen säilymistä: suurin osa nykypäivään selvinneistä tuomiokirjoista on hovioikeudelle lähetettyjä versioita.
1600-luvulla kihlakunnankäräjillä oli siis vielä yhteisöllisen itsehallintoelimen luonne, mutta kruunu halusi valvoa ja kirjata ylös sen toimintaa. Paikallisyhteisölle annettiin virallista valtaa jakamalla nimismiehelle ja lautamiehistölle omat tehtävänsä. Paikallista sopimistakaan ei vielä oltu täysin hylätty, vaan ristiriitatilanteet voitiin sopia oikeuden ulkopuolella kaikkia tyydyttävällä tavalla ja tuoda sovinto käräjien vahvistettavaksi. Pääosin ja vakavissa rikoksissa tuli kuitenkin noudattaa Ruotsin valtakunnan lakia. Suuri osa rikollisuudesta jäi varmasti piiloon, ja paikallisyhteisö saattoi hiljaisesti hyväksyä tai katsoa sormien läpi joitakin rikoksia. Vaikenemisen ja väitetyn muistamattomuuden muuria oli tuomarinkin vaikea rikkoa.
Oikeuden käyttö muuttui seuraavan kerran radikaalisti 1670-80-luvuilla, jolloin kruunun ote oikeusjärjestelmästä tiukkeni entisestään. Alamaisten henkiseen elämään alettiin kiinnittää entistä tarkemmin huomiota tiukentuneen kirkkolainsäädännön ja siveys- tai seksuaalirikosten lisääntyneen käsittelyn myötä. Eläimiinsekaantumista ja noituutta pelättiin paikoin hysteerisesti. Samalla tuomarien ja kirjurien viranhoitoon ja koulutukseen alettiin kiinnittää tarkempaa huomiota.
Oikeusistuin ei ollut vain ylhäältä tulevan kontrollin väline vaan myös paikallisyhteisö hyödynsi sitä. Käräjien kautta saattoi kuka tahansa hakea ja kenties saadakin oikeutta. Ilmiannosta tuli paikallisen vallankäytön väline ja mahdollisuus kiusantekoon. Tästä syystä tunnettujen vihamiesten välisiin rikossyytöksiin vaadittiin erityisen pitävä näyttö ja mieluusti jonkun vihanpidon ulkopuolisen todistus. Paikallisyhteisö tunsi oikeutensa ja monesti myös lain, ja käytti sitä hyväkseen.
Oikeuskäytäntö
1600-luvun oikeudenkäyttö oli yhteisöllistä ja julkista. Vaikka oikeus ja laki oli annettu ylhäältäpäin, oli käräjäkäytännöissä vielä muistumia käräjien historiasta yhteisenä kokoontumisena. Käräjät olivat julkinen, tiedetty ja odotettu tapahtuma, joka toimi myös sosiaalisena kokoontumisena. Käräjiä istuttiin useampi päivä, ja istuntojen ulkopuoliset hetket vietettiin seurustellen. Käräjäyleisö seurasi mielenkiinnolla oikeuden istuntoa ja jokainen, joka tiesi käsillä olevasta tapauksesta jotain, sai todistaa. Oikeuspöytäkirjoihin on välillä merkitty myös käräjäväen yhteisiä todistuksia, joissa koko paikallisyhteisö kertoo yleisen näkemyksen jostain asiasta.
Oikeudenkäyttö perustui pitkälti näihin suullisiin todistuksiin, vaikka asiatodisteillakin oli painoarvoa jos niitä oli mahdollista saada. Yhteisöllä oli siis paljonkin valtaa sen suhteen, miten käsillä oleva asia esitettiin tai tuotiinko sitä käräjien tietoon ollenkaan. Jos paikallisyhteisö vaikeni tai selitti asian parhain päin, ei tuomarilla tai lainlukijalla ollut käytännössä mitään mahdollisuuksia saada syyllisiä kiinni.
Kuka tahansa saattoi haastaa toisen käräjille. Jos käräjille haastettu ei kolmen kerran jälkeenkään saapunut puolustamaan itseään, eikä poissaololle ollut pätevää syytä, voitiin hänet tuomita poissaolevana. Yleensä poissaolo tulkittiin merkiksi syyllisyydestä. Asianomistajan lisäksi nimismies, vouti tai pappi saattoi tuoda viran puolesta rikosepäilyn käräjien tietoon.
Kansan oikeustaju ei ollut aina sama kuin virallinen laki, vaikka yhtymäkohtiakin oli. Sekä alamaisten että kruunun mielestä esimerkiksi varkaus ja noituus, eli taikakeinoilla vahingoittaminen, olivat vakavia ja häpeällisiä rikoksia. Parantava taikuus tai suojaloitsut eivät kuitenkaan kansan mielestä olleet rikoksia ollenkaan. Myös siveys- tai seksuaalirikoksissa kansan ja lain näkemys erosivat toisistaan. Paikallisväestö hyväksyi esimerkiksi nuorten esiaviollisen seksin, kunhan se voisi johtaa avioliittoon. Aviottomien äitien moraalia arvioitiin kansan omalla mittapuulla, jolloin lapsen tuottaneen suhteen laatu ja äidin maine vaikuttivat enemmän kuin itse teko. Lain silmissä taas esiaviollinen seksi eli salavuoteus oli yksiselitteisesti laitonta. Jos jompikumpi osapuoli tai molemmat olivat tahoillaan naimisissa, oli rikosnimike huoruus, ja teko oli vakavampi myös maalaisväestön silmissä.
Väkivaltaan suhtauduttiin kahtalaisesti. Kunnianloukkaukseen oli kunniakasta vastata väkivalloin, ja käsitellä tapahtumaketju myöhemmin oikeudessa. Tällöin kunnianloukkauksen sanoja joutui todistamaan, oliko hänellä jokin peruste halventaville sanoilleen, ja väkivaltaisesti vastannut joutui maksamaan teostaan lainmukaisen sakon. Tappelut voitiin myös sovitella keskenään ja vahvistaa sovinto käräjillä. 1600-luvun Itä-Suomessa eli vielä vanha perinne sovittaa väkivalta verikostolla, mutta läntisessä Suomessa perinne oli jo väistynyt, ja oikeutta haettiin virallista reittiä. Sakkojen saaminen ei automaattisesti ollut häpeällistä, vaan niiden maksaminen voitiin nähdä kunniallisena vastuunkantona.
Tuomio
“Tuomarin pitää ensin ajatella, että hän on Jumalan käskynhaltija ja että se virka, jota hän hoitaa, ei ole hänen omansa, vaan Jumalan; jonka tähden tuomiokin, jonka hän julistaa, on Jumalan tuomio, koska se julistetaan Jumalan virassa ja Jumalan puolesta, niin että se tosiaankin on Jumalan tuomio eikä ihmisten.” Olaus Petrin tuomarinohjeet, 1500-luvun alku.
Rangaistuksia tunnettiin käytännössä kolmenlaisia: rahallisia, ruumiillisia, ja häpeärangaistuksia. Vankeutta ei vielä 1660-luvulla käytetty rangaistuksena, vaan vankeudessa pidettiin lähinnä verekseltään kiinni saatuja odottamassa oikeuskäsittelyä tai tuomittuja odottamassa täytäntöönpanoa.
Sakko oli yleisin rangaistus, ja pieniä sakkoja (yl. alle 10 markkaa) jaettiin esim. tienhoitovelvollisuuden rikkomisesta, kirkosta poissaolemisesta, tai pienistä lyönneistä eli “kolmen markan mustelmista”. Rikoksen vakavuuden myötä myös sakkosumma kasvoi, vaikka keskiajalta periytyvän lain antamat summat kokivat vuosisatojen aikana melkoisen inflaation. Korkean, yleensä 40 markan sakon, saattoi saada esim. pahoinpitelystä, kuolemaan johtaneesta vahingosta, laittomasta alkoholinmyynnistä tai yksinkertaisesta huoruudesta (= aviorikos, toinen osapuoli naimisissa). Rahan arvosta pelimaailmassa on myöhemmin tulossa tarkempi selvitys.
Sakoista selviytyminen riippui toki henkilön varallisuudesta: rikkaimpien oli mahdollista maksaa niskoittelematta isotkin sakot, kun taas köyhempien ei ollut varaa maksaa edes pienimpiä sakkoja. Sakot voitiin muuttaa piiskaniskuiksi varallisuuden puutteessa. Kuka tahansa, jonka lautamiehistö katsoi maksukykyiseksi, saattoi taata kenen tahansa sakot. Yleensä takaajana oli tuomitun isäntä, emäntä tai muu työnantaja, joka pidätti sakot tuomitun palkasta. Kirkkoherra tai nimismieskin saattoi toimia takaajana ja sopia tuomitun kanssa maksuaikataulusta, summan korvaamisesta työllä tai muusta korvauksesta.
Moraalittomaan tai huonoon käytökseen liittyvistä rikoksista voitiin tuomita ns. kirkkorangaistukseen eli jalkapuuhun tai häpeäpenkkiin. Esimerkiksi aviottomien lasten äidit ja kirkossa metelöitsijät voitiin tuomita tähän julkiseen häpeärangaistukseen joko yhden sunnuntain ajaksi tai pidemmäksi aikaa.
Joidenkin rikosten kohdalla rangaistus vaihteli näytön pitävyyden, asianomistajien mielipiteen tai rikoksen toistuvuuden myötä. Esimerkiksi huoruudesta eli aviorikoksesta voitiin tuomita 40 markan sakkoon, jos petetty osapuoli ei vaatinut puolisolleen kuolemanrangaistusta. Tappo voitiin myös sovitella 40 markan sakoilla, jos uhrin omaiset eivät vaatineet henkeä hengestä samaan tapaan kuin verikostossa. Muita ruumiillisia rangaistuksia olivat esimerkiksi piiskaaminen ja kujanjuoksu. Kujanjuoksussa kylänmiehet aseistautuivat kepein ja asettuivat kujaksi, jonka läpi tuomitun oli juostava. Kyseessä oli siis yhteisöllinen väkivaltarangaistus.
Käytännössä raskaiden rikosten tuomiot lähetettiin aina vahvistettavaksi hovioikeuteen. Vaikka Turun hovioikeuden päätökset ovat pääosin tuhoutuneet, on kuitenkin muuta kautta todettavissa, että hovioikeus muutti kuolemantuomiot monesti kujanjuoksuksi tai sakoiksi. Hovioikeus lähetti myös pyövelin hoitamaan piiskaamiset ja mestaamiset. Kaikissa tilanteissa ei kuolemanrangaistukseltakaan siis vältytty.
Aina hovioikeuskaan ei saanut selkoa tapahtumien kulusta tai oikeudenmukaisesta tuomiosta. Tällöin sovellettiin 1500-luvulta periytyviä tuomarinohjeita, jonka mukaan armo saattoi joissain tilanteissa käydä oikeudesta. Raskaat rikokset vaativat raskasta näyttöä, ja tuomarinohjeiden mukaan näytön puuttuessa on parempi päästää syyllinen vapaaksi kuin tuomita syytön. Lakikirja ei voi kattaa kaikkia tosielämän kiemuroita, ja joskus oikeuden on vain yritettävä päätyä useimpia tyydyttävään ratkaisuun.